Synnytyskertomus

Jos vaikka kertoisin synnytyksestä. Ja tosiaan ellei se kiinnosta, niin kannattaa suosiolla skipata. Pohjustuksena kärsin supistuksista jo ennen raskausviikkoa 20. Kipeitä ne oli pitkään, rv24 taisin jäädä sairaslomalle töistä mokomien supistusten ja selkäkivun takia. Supistusten kivut kovenivat loppua kohden, Kaksi kertaa luulin jo pääseväni synnyttämään ennen sitä oikeaa H-hetkeä. Ensimmäisen kerran rv38+ ja toinen paria päivää ennen laskettua. No höpötihei, mun kroppa vaan päätti valmistautua ja varoitella etukäteen! Olin siis kun kissa pistoksissa, varma että tää on maailman ensimmäinen vatsaan jäävä vauva. Kuvia ei itse synnytyssalista ole. Oli mulla puhelin mukana, mutta siellä se nökötti ikkunalaudalla. Ihastelkaapa siis Eelin ensipäiviä löpinöiden välissä.

Perjantaina 10.10. heräsin kuuden aikaan napakkaan supistukseen. Koitin nukahtaa uudelleen, mutta pian tuli jo seuraava. Mutta koska supistuksia oli tullut jo useamman viikon, en elätellyt pahemmin toiveita. Nousin aikaisin ylös, söin aamupalaa ja aloin katsoa Greyn Anatomiaa. Soitin myös jorvin äitipolille yliaikaiskontrolliin aikaa, sain sen maanantaille 13.10. Aamupäivällä supistuksia tuli edelleen epäsäännölliesti, n. 10-20min välein. Viittasin niille kintaalla, niinhän noita oli tullut jo monta viikkoa. Joten tulkoot vaan lisää. Vaikka eihän ne kivoilta tuntunut, niin kai siihen jotenkin oli jo turtunut.
11 aikoihin laitoin Janille viestiä, että jopa jaksaa supistella, heko heko synnytettäisiinkö tänään. Jani muistikin sitten pistää vähän väliä viestiä, että mikä tilanne, vaikka edelleenkään en uskonut vieläkään tapahtuvan mitään. Taisin hokea sitä samaa; "ei tää synny ikinä!!" Jani ilmoitti näkevänsä koulun jälkeen vielä ystäviään. Ja sehän sopi, nähkööt kun vielä ehtii. Tosin mua epäilytti, kun Janilla oli ääni ihan maassa, että mitä jos se ei ehdikään parantua synnytykseen...

Iltapäivällä supistukset harventuivat entisestään - päätin lähteä hulluille päiville! Mitä mulla olisi hävittävää, hetkeen ei pääsisi mihinkään yksinään sitten vauvan kanssa. Soitin äidilleni ja ehdotin että nähtäisiin Tapiolan Stockmanilla. Pysäkille kävellessä tuli sellanen supistus, että harkitsin jo palaavani kotiin, mutta en kääntynyt. Mähän menisin ostamaan halpoja leffalippuja!
Kaupan hulinassa koitin väistellä käytävien väliin puhisemaan aina supistuksen tullessa. Koitin myös parhaani mukaan peitellä kipeimmät huiput myös äidiltäni, en tohtinut säikäyttää. Enkä luoda mitään odotuksia, että poika olisi pian täällä.
Mentiin vielä kahville äidin kanssa. Kahvilapöydässä tuli taas muutama selvästi napakampi supistus ja kotimatkalla bussissa oli jo tukalaa. Koitin kovin naureskella äidille, että jopas nyt viitsiikin supistaa. Kello oli noin viisi ja supistukset tuli säännöllisesti 7-8min välein.

Kotona huojuin aina supistuksen tullessa ja pistin Janille jatkuvasti viestiä, että tulisi jo. Äiti koitti hoputtaa, että eihän varmasti jäätäisi liian pitkäksi aikaa kotiin. Kun kahdesti oli jo niin hyvä yritys, niin tilanne voisi nopeastikin edetä.
 Seitsemän jälkeen vihdoin Jani tuli ja mä suuntasin panadolin kanssa suihkuun. Siellä sitten vietin pitkän tovin seisten ja välillä jakkaralla istuskellen. Jani tuli pitämään seuraa suihkun lattialle samalla syöden hampurilaista. Naureskeltiin, että on siinäkin tilanne. Kävin koko ajan kipeämmäksi, supistuksia tuli 3-6min välein. En halunnut soittaa jorviin, kun puhuminen supistuksen aikana teki niin kamalan tiukkaa. Niimpä Jani soitti, saatiin heti lupa lähteä näytille. 20.25 Jani soitti taksin ja niin sitä mentiin. Rutistin miehen kättä takapenkillä supistuksen tullessa, hirvein 15min matka jonka tiedän! Ja silti jotenkin se takiskuski ei edes tajunnut, että mikä oli matkan tarkoitus. En ollut tajunnut edes täsmentää, kuvittelin sen pötsin ja mun tuskaisen olon kertovan ja osoitteen "jorviin" riittävän. Jorvin luona takiskuski varmisti, että "päivystykseen siis?" Eikun synnyttämään kiitos.

20.59 kirjauduin jorviin sisälle. Aulassa ei näkynyt ketään ja pääsinkinn nopeasti käyrille käyrälle ja voi jee miten kipeää ne supistukset teki siinä pöydällä maatessa! Ihan hirveetä. Ei ne pystyssä tuntunut ollenkaan niin hirveiltä. Olin 4cm auki. Punnittiin kipulääkkeen ja ammeen välillä, valitsin ammeen koska pelkäsin homman taas tyssäävän. Kätilön mukaan synnytys oli kuitenkin hyvin käynnissä enkä ilman vauvaa enää lähtisi kotiin (vihdoinkin!!). Mentiin olohuoneeseen odottamaan, kun kätilö meni opiskelijan kanssa laskemaan vettä ammeeseen. Olo oli ihan hupsu, istuin punaisella nojatuolilla lämpöpussi alaselällä ja telkkarista tuli joku mies ja alaston ase leffoista. Olohuoneessakaan ei ollut ketään muita meidän lisäksi. Lopulta amme oli täytetty.

Lilluin sitten ammeessa noin 45 minuuttia, vaikkei se kyllä supistuksiin auttanut. Oli vaan kiva supistusten välit olla siellä ja rauhoittua. Tosin en tiedä kuinka paljon sitä rauhoittumiseksi pystyi sanoa, olin jännityksestä ihan sekaisin ja puhuin varmaan tosi levottomia. Lopulta en enää kestänyt supistuksia ja halusin jotain vettä tehokkaampaa. Sairaalakaapu niskaan ja kohti synnytyssalia siis.

Kello oli 23.30 kun pääsin saliin ja ilokaasun pariin. Aluksi sen käyttäminen tuntui hankalalta, mutta nopeasti sitä oppi ja tajusi alkaa hengittelemään riittävän aikaisin. Ja kieltämättä siitä tuli entistäkin höntimpi olo. Annosta yritettiin myös jossakin kohtaa nostaa, mutta aiheutti vain huonovointisuutta, joten mentiin matalammalla annostuksella. Päivä vaihtui ja naureskeltiin, että ei tullut liputuspäivän vauvaa meille.

Halusin saada epiduraalin. Niinpä 1.02 puhkaistiin kalvot ja vauvan sydänääniä seurattiin päästä vatsalla olevien antureiden sijaan. Kaikki hyvin. Olin auki 5cm (vasta!). Jouduttiin odottamaan epiduraalia, sillä anestesialääkäri oli kiinni jonkun muun luona. Vihdoin 1.45 sain epiduraalin, jonka laitto ei ollut yhtään niin inhottavaa kun olin ennalta pelännyt. Samalla laitettiin oksitosiinia tippumaan. Kätilö toivotteli hyviä lepohetkiä ja käski soittamaan kelloa, kun epiduraalin vaikutus alkaa heiketä tai tulee muuta asiaa. Jani koitti torkkua nojatuolissa. Sain itsekin levättyä hetken. Naapurihuoneessa joku huusi.

En tuntenut varsinaisesti supistuksia, mutta olo ei ollut enää yhtä autuaallisen rento. Kello oli 3.50 ja olin auki 7cm. Odoteltiin ja oltiin, juteltiin kätilöopiskelijan kanssa. Jossain vaiheessa sain vielä toisen annoksen epiduraalia. 5.30 olin täysin auki, mutta vauva vielä vähän liian ylhäällä. Pallon päällä pyörittelin ja sain varovasti ponnistella tarpeen tullessa. Lopulta siirryin sängylle puoli-istuvaan asentoon, kun en oikein muutakaan keksinyt kysyttäessä. Sillä hetkellä tuntui, että haluan vaan synnyttämään ja pojan syliin.

Varsinaisesi ponnistusvaihe lasketaan alkaneeksi 6.15 ja samalla niin rauhallisesi ja hyvin sujunut synnytys muuttui pelottavaksi. Ponnistamisen alettua vauvan sydänääniin tuli syviä yli minuutin sydänäänilaskuja, sydänäänten vaihtelu hävisi. Olo oli todella epätietoinen, mua pelotti vauvan puolesta samaan aikaan, kun itse tuntui pökertyvän siitä kivusta. Kutsuttiin lääkäriä & imukuppia ja tehtiin episiotomia. Mun usko alkoi todella loppua, että vauva syntyisi. Ja vaikka syntyisikin, olin varma ettei sillä ole kaikki kunnossa moisen koettelemuksen jälkeen. Huoneeseen lappoi kätilöitä ja lopulta se lääkärikin. Kaikenkaikkiaan tilanne oli mun mielestä todella sekava.
Lääkäri kiskoi imukupilla, kätilö painoi vatsalta. Neljännellä vetokerralla ja supistuksella mulle ilmoitettiin, että tällä supistuksella on synnyttävä, vauvalla niin huono olla ettei voida enää jatkaa. En tiedä millä ihmeen raivolla, mutta 6.43 poika todella syntyi. Avotarjonnassa napanuora kietoutuneena kaulan ja vartalon ympärille. Lastenlääkäri oli jo kutsuttuna, mutta peruttiin kun poika minuutin iässä virkosi. 4040g, 53cm ja pipo 36cm.

Reilun tunnin poika köllötteli rintakehällä, kun kätilö opiskelijan kanssa korjaili vahinkoja. Sen jälkeen vauva nopeasti pestiin, mitattiin ja pääsi Janin paidan alle. Tuli mun vuoro päästä suihkuun, mutta noustessani istumaan sängyn reunalle, alkoi mua huimata ihan kamalasti. Kätilö sitten kielsi suihkun enkä muutenkaan saanut kävellä. Niinpä minä pyörätuolissa istuen, vauva paidan alla päästiin vihdoin perhehuoneeseen.

Eeli osoitti heti alkumetreistä saakka luonnettaan. Kipakka poika. Hetkeäkään Eeli ei suostunut nukkua, tai edes olla omassa sängyssään. Niinpä koko sairaalassa vietetyn ajan Eeli nukkui mun kainalossa. Aamuyöllä jonkun pienen pätkän Janin kanssa, jotta sain vähän nukuttua. En aluksi osannut ollenkaan nukkua vauva kainalossa. En varsinkaan niillä kohtalaisen kapeilla sairaalan sängyillä!

Sekä lauantaina että sunnuntaina kävi läheisiä Eeliä ihmettelemässä ja ihailemassa. Maanantaina koitti lääkärintarkastus. Menin sinne ihan luottavaisin mielin Eelin voinnista. Ja pah. Paino oli laskenut yli 9% (10% on raja) ja vasen lonkka oli aavistuksen löysä, vaikkakin paikoillaan. Saatiin lähete lastenkirurgille parin viikon päähän. Ei saatu odotettua kotiutumislupaa vielä, vaan sitä lykättiin iltaan. Jos Eelin paino jatkaisi laskua, olisi kotiutuminen siirtynyt ainakin päivällä. Niinpä koitin asua Eeli paidan alla ja saada painon nousemaan. Käytössä oli myös lisämaito joka ruokailun jälkeen. Eeli ei ollut ihan samaa mieltä ruokailemisesta, vaan nukkui ja söi laiskasti. Mua itketti, syytän hormoneja, halusin vaan kotiin. Lopulta tuli punnituksen aika, paino oli noussut 20g. Tärkeät 20g, päästiin kotiin kunhan luvattiin keskiviikkona tulla painokontrolliin.

Keskiviikon painokontrollissa kaikki oli loistavasti, paino oli lähtenyt hienoon nousuun. Myös ruokapunnistuksella saatiin hyvä tulos, joten saatiin lupa purkaa lisämaidot. Ja sen jälkeen on pojalle hyvin riittänyt imetys. Ja sitä toivottavasti jatkuu vielä pitkään.

Sellanen. Fiilikset synnytyksestä on edelleen ristiriitaiset. Aluksi kaikki meni niin hyvin, ja lopuksi kuitenkin kehnommin. Saa aika kyllä aika paljon kullata muistoja. Mutta onneksi lopulta kaikki oli hyvin ja tuossa tuo Eeli on, hyvinvoivana. Lonkkakontrolleissa käytiin kahdesti, kunnes saatiin sieltäkin puhtaat paperit eikä jouduttu laittamaan lonkkalastaa.

Ja voi apua Eeli on ollut pieni! Nyt kun katsoin noita kuvia ihan ekoilta päiviltä, tuntuu että mun vauva on jo kauhean iso! Vaikka onhan tuo lopulta vielä ihan pikkuinen. <3

Hän on kolmikuinen!

Niin vaan se aika kuluu. Ja mä kuvittelin voivani olla jo kovin ahkera ja ehtiväni blogin ääreen. Olisin mä taas jo ehtinyt, mutta tuntuu että kaikki vaan kasaantuu ja tänne päivitettävää olisi hirveästi.. Sitten iskee saamattomuus ja turhaannus ja lykkään blogin päivittämistä taas hamaan tulevaisuuteen. Mutta josko nyt! Jos kertaan meidän kuulumiset nyt tähän päivään saakka, pääsee sitten aloittamaan puhtaalta pöydältä tuoreiden juttujen päivittämisen. Instagramista näkee isomman kuvapläjäyksen.

JOULUKUU

Joulukuu aloitettiin ikävästi flunssalla. Mistä lie pieni sen flunssan nappasikin. Samana päivänä kun kaksi kuukautta tuli täyteen, tuli käytettyä poikaa myös ensimmäistä kertaa lääkärissä. Toivottavasti sinne ei tarvitse pitkään aikaan mennä uudelleen. Ja sitkeässä se mokoma olikin!

Joulukuun varmasti merkittävin tapahtuma oli, kun meidän oma rakas sai ihan ikioman nimen. Eeli. Koko pojan nimeä en halua blogissa julkaista. Kertokoon joskus sen itse, mikäli niin haluaa.

Itse kastetilaisuus meni hienosti. Juhlat pidettiin meillä kotona, sillä joulun alla ja vieläpä Lucian päivänä kirkon omat tilat olivat varattuina. Pienet, mutta sitäkin mukavemmat juhlat. Eeli availi ääntänsä kasteen alussa, mutta nukahti nopeasti Janin syliin. Eipä herännyt edes itse kasteeseen. Pieni nuhanenä jaksoi kuitenkin myös seurustella, ei sentään ihan nukkumiseen koko juhlat mennyt.

Olihan joulukuussa toki myös joulu. Vietettiin joulua kotona, Janilla oli ruhtinaalliset kaksi lomapäivä aattona ja joulupäivänä. Otettiin rennosti, syötiin herkullista jouluruokaa, availtiin paketteja ja käytiin illalla myös mun tädin luona. Eeli oli joulun lahjakingi, ja taitaa ollakin sitä seuraavat monta vuotta.

TAMMIKUU

Tammikuussa ei ole tapahtunut suuria ja merkittäviä. Ollaan oltu ja möllötelty, Eeli on täyttänyt kolme kuukautta ja yöt on alkanut sujua paremmin. Ollaan nähty muita äitejä ja vauvoja, Eelin kummitätejä, sukulaisia ja vaikka ketä. Mukavat viikot siis.

 Kolmessa kuukaudessa Eeli on myös kasvanut hirveästi! Tuntuu että se aivan pieni vauva on jo kadonnut, vaikka pienihän Eeli on lopulta edelleen. Uudet komeat mitat viime viikolla oli 64cm ja 6780g. Ensimmäisten kuuden viikon hurja pituuskasvu on kääntynyt yhtä jyrkkään laskuun. Miinuskäyrillä menee kuulemma pituusennuste, joten ei ihmekään ettei siellä pilvissä voi pituutta kasvaa. Jos noi vaatteet alkaisi vähitellen kestää vähän pidempään sopivina..

Oon tosi huono kertaamaan kuulumisia! Mutta jospa tässä oli tärkeimmät ja tästä lähtien saisin päiviteltyä blogia ahkerammin. Tiedän sanoneeni niin jo monesti, mutta mutta. Jos vielä yhden kerran yrittäisi potkaista tän käyntiin! Kiinnostaisikohan ketään synnytyskertomus, jos sellaisen tänne laittaisin?

Hän on täällä, ja minä myös!

Hei taas. Instagramia seuranneet, ja ehkä vähän kalenteriakin katsoneet osaakin varmasti päätellä, että meidän poika on täällä! Ollut huomenna jo kuukauden verran. 4040g ja 53cm puhdasta rakkautta saapui pusuteltavaksi 11.10. ♥

Siitä saakka olen elänyt pienessä vaaleansinisessä vauvakuplassa. Vaikkei meillä aina helppoa olekaan tämän kuukauden aikana ollut, niin se on varmaa että rakastan tuota pientä ihmistä enemmän kun osasin koskaan villeimmissäkään kuvitelmissani kuvitella.

Mutta sitten päästäänkin blogiasiaan. Monesti viimeisissä postauksissa olen pohtinut blogin tulevaisuutta. Edellisessä kovin vannoin sen jatkuvuutta. Sitten se olo vaan huononi ja blogille ei tullut vaivattua yhtään positiivist ajatusta. Lopulta melkein kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen saapui elämäni muuttanut poika. En ollut enää ollenkaan varma siitä, haluanko jatkaa blogia. Tai julkaista kuvia ja juttuja lapsestani.

Mutta nyt kuukauden jälkeen olen varmempi, kun tiedän oikeasti millaista on elää tuon pienen, vaikkakin jo hurjaa vauhtia kasvaneen kääröni kanssa. Kyllä mä haluan jatkaa bloggaamista. Mutta haluan pitää myös lapsellani tietyn yksityisyyden. Julkaistavissa kuvissa haluan olla tarkka, enkä varmaankaan tule julkaisemaan pojan nimeä blogin puolella. Mutta muuten haluan vielä jatkaa!

Mutta mitä noin muuten meille sitten kuuluu? No hyvää! Joka päivä tuntuu kuuluvan jollain tavalla parempaa. Sitä oppii joka päivä enemmän, on varmempi. Poika on alkanut viimeisen viikon aikana nukkua yölläkin vähnä paremmin alun tunnin tai allekin heräämisvälien jälkeen. Nyt kiskotaan unta aika tarkalleen kolme tuntia, syödään ja käydään takaisin unille. Harvassa on ollut nyt ne alun yöt, kun yöllä oli vielä paras aika valvoa ja seurustella vanhempien kanssa. Kun vanhemmista olisi kiva vähän nukkuakin.
Ja voi mikä hymypoika hän onkaan. Kovin varhain alkoi tulla ne ensimmäiset hymyt, jotka selvästi tarkoituksella hymyillään. Päivän yli kolmiviikkoisena. Mutta niinhän hän vaan kasvoikin pitkään masussa, joten ehkä tosiaan se pitää paikkaansa, että sitten hymy voisi irrota jo varhain.

Tällä viikolla päästään myös muuttamaan takaisin kotiin. Meillä on ollut siis kotona kylppäriremontti, ja ollaan kaksi kuukautta eletty evakossa mun äidin luona. Nyt se on vihdoin valmis ja päästään siirtämään tavaroita kotiin. Että voi ihminen olla siitäkin innoissaan! Jos tää bloggaaminen ja kuvien ottaminenkin helpottuu, kun ei tarvitse ahtaasti toisten nurkissa nyhvätä..

Vieläkö siellä on joku? Mitä teille kuuluu?

last summer

Jotta voin aloittaa kuulumisten kirjoittamisen "puhtaalta pöydältä", ajattelin vielä käydä kesän mittaan instagramiin päätyneitä kuvia läpi. Olen mä näiden lisäksikin räpsinyt, puhelimella lähinnä, mutta en usko että sellanen kuvaoksennus blogiin sopii. Mun puhelin täytyy mahakuvista!

Kesän ehdottomia kohokohtia oli, kun suunnattiin autolla mun äidin kanssa kohti mökkiä. Harmillisen vähän olen viime kesinä ehtinyt aikaa viettää mökillä ja nyt vietetty viikko oli kyllä ihan luksusta. Nautiskeltiin ja otettiin rennosti, ei huolia. Alkukesän kylmyys oli juuri selätetty, meidän mökkiviikko oli kesän eka lämmin viikko. Voiko paremmin siis reissun ajoittaakaan, ei ollut vielä ne tappohelteet!

Vietin paljon mökillä aikaa lepäillen ja uskaltauduin järveen uimaankin pariin otteeseen. Jokseenkin se touhu vaan tuntui mahan kanssa hankalalta kavuta laiturilta järveen. Maltillisesti luin kirjaa laiturilla, mutta kyllä toi pötsi teki siitäkin touhusta epämukavaa pidemmän päälle!
Mökkireissun jälkeen suunnattiin yhdeksi yöksi turkuun hotelliin ja jatkamaan vaan huoletonta nautiskelua. Ja ai että mä rakastuin GreenZ ravintolaan ja salaattiini. Miksei noita ravintoloita ole kuin turussa? Tiedän kyllä, missä napani tästä lähtien täytän ollessani turussa.

Silti suurin osa kesästä meni kotona. Kun ne tappohelteet iski, en vaan jaksanut liikkua tuulettimen alta minnekään ellei ollut aivan pakko. Kaupassa käytiin iltamyöhällä ja happea haukattiin varhain aamulla tai vasta lähes yöllä, ja sillonkin oli musta liian kuuma! Onneksi kotoa löytyy noi kaksi karvakaveria, jotka uskollisesti piti mulle seuraa koko kesän. Erityisesti Luna on liimautunut mun seuraan ja osoittaa kovinkin huomiota masulle. Höntti!

Niin ja se maha. Se on iso! Paljon isompi tosin nyt, mutta kyllä se näissäkin on jo kiitettävä. Vasemmalla otettu kuva oli keskellä kamalia helteitä, kun lähdin ystäviä moikkaamaan ylhästä yksinäisyydestäni. Oikealla oleva kuva hiukan myöhemmin, kun kävin äitini kanssa kiertämässä Tove Janssonin näyttelyn Ateneumissa. Ja oli muuten ihana näyttely, kannattaa vielä käydä! Hetken ehtii, kohtahan se päättyy.

Loppukesästä tartuin myös cdon.com tarjoukseen ja tilasin itselleni frendien kaikki tuotantokaudet ihan pilkkahintaan. Oli siis aika aloittaa frendit maraton! Vielä mulla on puolitoista kautta jäljellä, ihan surettaa jo ennalta, että sitten ne on taas katsottu. Mitähän sarjaa sitä seuraavaksi malttaisi tuijotella?

Instagramissa mua voi tosiaan seurata @nihru

kahden kuukauden jälkeen

Onko tottakaan, että edellisestä kirjoituksesta on jo kaksi kuukautta.. Tosiaan tunnen itseni huonoksi ja laiskaksi bloggaajaksi. Mutta toisaalta ajateltuna, ei mulla ole pahemmin ollut mitään kirjoitettavaakaan. Raskautta en jotenkin liian yksityiskohtaisesti ole halunnut/osannut käsitellä blogissa, joten siitäkään en ole osannut kirjoittaa. Ja tosiaan oon saikkuillut nyt äitiysloman alkuun saakka, joka virallisesti alkoi tänään. Jotenkin hurjaa, sitä on koko ajana ajatellut äitiysloman alkavan, kun pienen saapuminen on aivan lähellä. Ja niinhän se on!
Ja vaikka en ole blogia kirjoittanut, on se ollut mulla ajatuksissa. Ja haluan jakaa viimeiset metrit masun kanssa ja kun vauva-arki alkaa. Valmistautukaa siis näkemään postauksia useammin. Mä harjoittelen taas kameran kiikuttamista mukanani!

Ensimmäisenä haluan päästä kertomaan mulle järjestetyistä ihanista baby showereista! Erika kutsui mun ihania ystäviä viettämään viime sunnuntaina iltapäivää meille. Ikävä syysflunssa vei tyttöjä, mutta onneksi myös moni pääsi paikalle, oli todella ihana nähdä kaikkia!

Tarjoilut oli nyyttäriperiaatteella. Ja voi namskis mitä kaikkea hyvää pöydästä löytyikään. Niin herkullisia, että eihän niistä ehtinyt ja muistanut kuvaakaan ottaa, kun piti hyökätä kimppuun! Erikan leipoma kakku sentään tuli kuvattua ennen kun sekin katosi parempiin suihin. Paljon ei kyllä tarjoiluista jäänyt jäljelle.

Iltapäivä kului kuulumisia vaihdellen ja jutellen. Ja paljon vauvajuttuja! Ystävät kirjoittivat jokainen myös lapulle veikkauksia pojan syntymäpäivästä, syntymäpituudesta sekä painosta. Lisäksi erillisille pikkulapuille jokainen kirjoitti nimiveikkauksia. Niitä on kyllä hauska päästä lukemaan sitten, kun ollaan päätetty pojan nimi varmasti. Meillä on kyllä ihana nimi valmiina, mutta eihän sitä varmaksi tiedä, näyttääkö poika nimeltä ja pitääkö nimeä vielä lähteä ehkä muuttamaan. Voi kun pian pääsisi jo ihastelemaan pientä!

Eikä poika ilman lahjojakaan jäänyt. Ystävät olivat löytäneet mitä ihanempia lahjoja pojalle, ja sain muutaman itsellenikin. Ja sellaisia leluja ja vaatteita, joita olisin hyvin voinut ostaa itsekin meidän pojulle! Kiitokset vielä kaikille muistaneille. <3

Ja nyt vain odotellaan. Lähipäivinä pitäisi pestä vielä viimeiset pikkupyykit ja pedata ehkä jo pieni sänkykin odottamaan käyttäjäänsä. Tosin ei ihan vielä, mutta pian. Mulla on joku pesänrakennusvietti taas päällä, voisin vain järjestellä kotona kaiken valmiiksi. Harmi, että tämä olo vähän rajoittaa ja tarvitsen moneen asiaan muiden apua. Mutta kyllä meillä valmista on, kun poika päättää saapua.

Ihanaa alkavaa syksyä!

potkuja

Sairaslomalla on oikeastaan tosi tylsää, kun pitää olla rauhakseen. Plääh. Sairasloma siis jatkui vielä viikolla supistusten ja selkäkipujen vuoksi, joten täällä sitä ollaan edelleen kotona. Perjantaina alkaa sitten neljän viikon kesäloma - vihdoin! Odotan niin innolla mökkireissua ja lähdetään äidin ja siskon kanssa myös Turkuun yhdeksi yöksi.

Postausaiheet on vähän kiven alla, kun mun päivät kuluu sängyllä löhöten tai jos oikein hurjaksi ryhdyn, siirryn sohvalle katsomaan gossip girliä. Eli kova on meno, ja paljon kuvattavaa.

Mutta jotta postauksesta ei ihan tylsä ja kuvaton tule, saatte pienen videon. Siellä se poju jumppailee! <3

kun ei vain tiedä, pitäisikö kirjoittaa

Innoissani kerroin pari viikkoa sitten, että saadaan pian tietää vauvan sukupuoli. Ja niin me totisesti kyllä saatiinkin tietää. Ei vaan tuntunut siltä, että haluaisin asiaa heti blogissa olla huutelemassa. Yllätyin oikeastaan siitä tunteesta itsekin. Vauvan sukupuoli vaan tuntui niin, no, henkilökohtaiselta. Mutta nyt asiaa pohdittuani, kyllä mä haluan sen kertoa ja muutenkin blogiin kirjoittaa. Kun näiden viikkojen aikana olen todella miettinyt sitäkin, että haluanko koko blogia sittenkään pitää. Mutta höpsikset näille fiiliksille ja hymyillen kohti tulevaa!

Ja kuten ehkä hiukan näistä vaatteista päätellä saattaakin - meille syntyy pieni poika. Kaikista tyttöoloistani huolimatta, osoittautui asukki kuitenkin pojaksi. Nyt olen elellyt menneet viikot vaaleansiniset lasit päässäni, enkä voisi olla onnellisempi.

Tämä postaus jää tyngäksi, sillä haluan päästä kertomaan monista jutuista omissakin postauksissaan, mutta kerronpa kuitenkin pikakuulumiset instagramkuvien kanssa. Mua voi siis seurata instagramissa @nihru.
[1.] Helteillä käytiin siskon kanssa ostamassa ekat suomalaiset mansikat, vaikkakin sitten kasvihuonemansikat, ja istuttiin espalla mutustamassa niitä. Hyvää oli, nyt kun ne oikeat kesämansikat vielä saataisiin!
[2.] Massu se kasvaa kovaa vauhtia!
[3.] Yritin kuvata vaateostoksia, mutta Jade oli eri mieltä. Ja on muuten joka ikinen kerta, kun kaivan vauvanvaatteet esille kuvatakseni. Siinä se kissa nököttää keskellä vaatekasaa.
[4.] Laiska aamu oli eilen. Tai oli oikeastaan laiska päivä. Vietän nyt kaksi viikkoa saikulla kipujen ja supistusten vuoksi. Toivottavasti olo helpottaa ja pääsen taas töihin, tai edes nauttimaan kesästä.

Ihanaa kesää ja lomaa kaikille lomalaisille!

jo toukokuun puoliväli

Blogikoomasta huomenta.

Välillä mä oikeasti mietin, että onko tässä bloggaamisessa enää mitään järkeä. Tää uusi osoite ja blogi ei tunnu ollenkaan omalta. En ole tyytyväinen ulkoasuun, mutta en saa sitä muokatuksikaan. Blaah, mitä ihania tekosyitä. Todellinen syy on, että mua on viime aikoina laiskottanut ihan pirusti. On vaan helpompi jättää kamera hyllylle ja nautiskella, kun kantaa sitä kameraa mukana ja koittaa ikuistaa elämää. Mutta olenko siihen tyytyväinen? En. Jälkeenpäin harmittaa. Eikä sitä asiaa ratkaista, kun ottamalla se kamera mukaan ja on vaan opeteltava räpsimään uudelleen. Mikä ihmeen kynnys sitä on oikeasti kantaa ja kaivaa laukusta? Niinpä.

Oon paljon pohtinut myös sitä asiaa, että haluanko blogia pitää vauvan syntymän jälkeen. Mitä kaikkea mä haluan silloin paljastaa elämästäni. Ja minkä verran mulla on kerrottavaa, jos rajaan vaikka kokonaan vauvan ja vauvan kanssa touhuilut ulkopuolelle. Kaikkea sitäkin tulee mietittyä, mutta pakkohan ne päätökset on joskus tehdä. Tällä hetkellä olen kuitenkin sitä mieltä, että kyllä mä haluan blogata. Kyllä mä haluan herätä täältä koomastani ja sen myös aion tehdä. Tiedän sanoneeni niin monet kerrat, mutta tää on vahvempi fiilis nyt. Niskasta kiinni ja ulkoasun kimppuun siis!

Mitä mulle sitten kuuluu kaikkien näiden viikkojen jälkeen, kun edellisen kerran kirjoitin maaliskuussa.. Ei oikeastaan niin suurta ja kummallista. Mahaa kasvatellessa, pienen liikkeitä ihmetellessä. Pääasiassa olen voinut tosi hyvin. Ajatus siitä, että reilu kuukausi kesälomaan ja kesäloman jälkeen ei enää kuukauttakaan töitä ennen äippäloman alkua on hurja, mutta niin tämä aika vaan menee. Toukokuu on puolessa välissä, kuten myös raskaudessa puoliväli ohitettiin keskiviikkona.

Oon edelleen jatkanut salilla käymistä ja liikkumista kaiken jaksamiseni mukaan. Kilot onkin onneksi pysynyt tähän saakka ainakin hyvin kurissa, mutta nythän niitä taitaakin vasta alkaa kuulua. Mutta toisaalta, pitääkö ihmisen stressata jostain sellaisistakin jatkuvasti. Voin hyvin ja se on tärkeintä, kerääntyneet kilot ehtii kyllä tiputtaa sitten myöhemmin. Kunhan nyt toki katsoo, mitä suuhunsa pistää.

Kohta pääsen kunnolla ostoksille. Tiistaina jos selville saataisiin pikkuviikarin sukupuoli. Nyt saattekin halutessanne heittää veikkauksia, onko hän tyttö vai kenties poika? Saa nähdä, kuka arvaa oikein!

Palaillaan, mä lupaan olla ahkerampi kameran sekä postausten kanssa!

elossa ollaan, ja täällä taas!

Blogi muutti, mutta hiljaiselo jatkui. Mua ihan oikeasti surettaa tämmönen huono bloggaaminen. Mutta nyt voin vihdoin jopa valoittaa, mistä tää superhiljaisuus on johtunut!

Tosiaan lähdettiin äidin kanssa kahdestaan reissaamaan merellä, käytiin päiväreissu Tukholmassa. Mä en ymmärrä miten onneton kuvaaja olin koko reissun ajan. Kuvasaldo on tasan eka kuva kampista, kun odottelin äitiä ja toinen on paluumatkan aamiaiselta. Näiden kahden lisäksi otin yhden kuvan ravintolasta, jossa syötiin Tukholmassa, mutta sitä en tahdo julkistaa edes. Niin mikä bloggaaja... Reissu oli kuitenkin onnistunut ja sitä ihan oikeeta rentoutumista parhaimmillaan sekä laatuaikaa äidin kanssa. Mutta ei tääkään reissu se oikea syy hiljaisuudelle ollut!

Se todellinen syy hiljaisuudelle on tässä. Mä olen ollut niin uppolaiskaväsynyt sekä muutenkaan voinnissa ollut kehumista. Meille tosiaan syntyy syksyvauva. Ollaan ihan onnesta soikeina! Ja oon halunnut hihkua tätä heti plussasta, mutta parempi oli hyssytellä vielä. Väsymys teki siitä helppoa!

Nyt meneillään rv13+3, eli vielä hyvin alkutaipaleella tosiaan ollaan. Olo alkaa kuitenkin olla jo parempi, joten eiköhän elämä vähitellen taas ala bloginkin puolella kukoistaa. Painin vielä bannerin kanssa, mutta eiköhän siitäkin ihan hyvä vielä tule.

Tynkäiset moikat täältä laiskanlinnasta, elossa ollaan - voisko sanoa, että pitkästä aikaa!

aika aloittaa alusta

V: Olen useampaankin otteeseen puhunut oman blogin perustamisesta. Nyt olen päätökseni tehnyt ja aion siis siirtyä uuden blogin puolelle 15.3. eli ensi lauantaina. Blogilla ei ole muita kirjoittajia, Erika jää tämän blogin puolelle ja päättää itse jatkosta.

Take me to infinity on ollut mulle iso juttu ja olen viihtynyt sen parissa, mutta nyt on aika aloittaa bloggaaminen taas yksin. Tiedän, että viime aikoina olen ollut todella hiljainen, mutta tää blogi on vaan tökkinyt pahasti, ei ole tuntunut enää omalta. Nyt inspistä löytyy, mutta uudella osoitteella. Toivottavasti löydän teidät myös uudesta osoitteesta!

On aika sanoa kiitos ja näkemiin tämän blogin osalta. Kestihän se monta vuotta. Mutta ei tämä ole loppu, tämä on uuden alku.

Jatkossa mut voi löytää osoitteesta:

witheverystep-viivi.blogspot.fi/

Fiksailen ulkoasun ja kaikki kuntoon muuttopäiväksi, mutta liittyä voitte jo. En tiedä saanko siirrettyä vanhoja tekstejä, tai haluanko niin edes tehdä. Saa nähdä. Nyt se on näkemiin!

kuva täältä

"ootko sä lopettanut bloggaamisen?"

Tottatosiaan, mua ei ole pahemmin blogissa näkynyt, vaikka aktiivisesti olenkin taka-alalla häärännyt. Muokannut pieniä juttuja blogin ulkoasussa ja ajatuksissa vähintään blogi on ollut usein. Kai voisi kuitenkin sanoa, että olen potenut jotakin "blogimasennusta", ei vain ole innostanut. Kuvia olen ottanut lähinnä puhelimella ja niitäkin laiskasti. Mitä harvemmin sen kamerankin esiin kaivaa, sitä hankalampaa se on! Mutta otsikkoon vastatakseni; ei, mä en ole lopettanut. Mä yritän kovasit tässä taas palailla ja kirjoittaa. Jos ketään enää täällä on seuraamassa edes!

Koska mulla ei juuri nyt ole kummempaa kerrottavaa, kuvaoksennan tähän kuulumisiani menneiltä viikoilta:

1.&2. Vietettiin tyttöjeniltaa Hannahin ja Erikan kanssa. Aloitettiin ensin kokkaamalla ja syömällä meillä hyvää ruokaa ja jatkettiin sitten vielä iguanaan.

3. Laittauduin hiukan en muista edes mitä varten. Oliskohan ollut pikkujoulut.

4. Valmistauduttiin aika vaatimattomasti jouluun. Olkkarissa ja keittiössä meillä sentään oli jouluvalot!

5. Leivottiin ja koristeltiin joulua varten Janin kanssa myös pipareita.

6. Joulupäivänä oltiin viettämässä joulua mun isovanhempien luona. Mummi oli leiponut jouluhalon. Oli kuulemma hyvää, eikä munkaan versiossa ollut valittamista! Ulkonäkö oli vain jouluhalossa kauniimpi.

7.&8. Itse jouluaattoa vietettiin meillä, mun äiti ja sisko tuli viettämään sitä myös meille. Ei otettu mitään stressiä ja joulupöydän ruoat pidettiin niissä lemppareissa, ei mitään ylimääräistä. Myös joulupöydän koristelu oli maltillista, meillä oli pieni pöytäongelma mahtumisen kanssa, mutta hyvin toimi olohuoneen pöytä ruokia varten.

9.&10. Ja jottei epäselväksi kävisi, me leivottiin siis paljon pipareita, moneen eri otteeseen! Taisin leipoa tänä jouluna neljästä eri taikinasta, jos töissä lasketut piparit otetaan huomioon. Ja vieläkin on pari rasiallista pipareita kaapissa odottamassa syöjäänsä.

11. Käytiin Janin kanssa lasillisilla, kun Erika ja Harri valtasivat pariksi tunniksi meidän kodin. On muuten taattu, että juuri sellasena iltana tekisi kaikista eniten mieli olla kotona, kun on luvannut lähteä pois alta!

12. Epäedustavan kuvan osoittama annos on kyllä ihan herkullinen! Käytiin siis Erikan ja Hannahin kanssa Chico´sissa. Mulle ruoan saaminen on aina taitolaji ja tää on toistaiseksi ainut, mitä uskallan tuolla pistää suuhuni.

13. Sain joululahjaksi toivomiani lahjakortteja stadiumiin ja kävin kotiuttamassa itselleni vihdoin sykemittarin! Vielä me ei olla mittarin kanssa ihan kavereita, mutta enköhän mä vähitellen opi ymmärtämään sen sielunelämää ja se ei jatkuvasti hukkaa mun sykettä (tai ilmoita leposykkeeksi 212 tai kovan rasituksen jälkeen 90).

14. Salilla on muutenkin tullut käytyä paljon, miten nyt aina olen mitenkään jaksanut ja ehtinyt. Kuva on marraskuulta(?) ja toivon kyllä, että tosta on tapahtunut edistystä. Ens viikolla varmaan mittaillaan taas kehonkoostumusta, apua.

15. Sonjalla oli tuparit ja jaksoin laittautuakin hiukan edes normaalista arkilookista. Mua ihan harmittaa, että päiväkodilla pitää olla tylsästi.

16. Tein hyvää kanasalaattia, nam!

17. Joskus ennen joulua tilasin Gossip Girlin kaikki tuotantokaudet, kun vihdoin löysin sen alesta! Ahkerasti olen niitä töllötellyt jakson tai pari, kun on ollut ylimääräistä aikaa tai on laiskottanut.

18. Meidän kisujen lemppariherkku on kyllä edelleen ehdottomasti maito. Ei herkkunapit vaan maito. Jääkaappia avatessa ollaan jo vastassa maitolautasella huulia lipoen, harmi, ettei me kyllä joka päivä kisuille maitoa tarjoilla.

19. ...silti yön pimeinä tunteina alakaapissa ollut herkkunappipussi sai kyytiä ja nappulat joutui parempiin suihin. Näitä kissoja on kyllä vaikea yllättää, nykyään meillä on kaikki kissan suuhun sopiva yläkaapeissa.

20. Kävin äidin kanssa kahvilla. Ainut mulle sopiva makea herkku tuolta oli kookospallo, joka kyllä meni äidin suihin, ihan liian makeaa mun makuun!

21. Otettiin yksi ilta rennosti ja suunnattiin läheiseen leffateatteriin katsomaan se uusin hobitti. Mun hiukset on supertylsät ja pitäisi keksiä niille jotakin. Mua niin houkuttelisi otsatukka, mutta tiedän ettei se pysy mulla hyvänä, kiitos vaan pyörteen otsassa!

22. Kissamokoma hengailee jatkuvasti meidän pyykkitelineessä, ihan ilman mitään omatunnontuskia.

Mitä teille kuuluu?

se on jo joulukuu

Jes, hyvää joulukuuta jokaiselle! Ihan hullua ajatella, että enää 22 päivää jouluun.. Musta tuntuu, että oon kiireinen, mutta en sitten kuitenkaan niin kiireinen. Mutta sillon makaan rättipoikkiväsyneenä sohvan pohjalla kirja nenän edessä tai telkkaria töllöttäen. Eli ei ole ollut mitään, mistä tännekään kirjoittaa. Välillä mietin, että pitäisi kirjoittaa, mutta en tykkää pakkopullasta.

Välillä mulla pistää mieleen ajatus oman blogin pystyyn pistämisestä, vanhaa en kyllä enää elvyttäisi. Mutta sitten taas se tuntuu vaivalloiselta, ja tykkään tästäkin. Mitä te ootte mieltä, kummasta te tykkäsitte?

Jotkut pitkään blogia seuranneet saattaa muistaa (pyh), että mä en ole ollut mikään jouluihminen. Inhosin sitä suorastaan joskus. Mutta jo viime vuonna innostus alkoi nostaa päätään ja tää joulu alkaa olla jo menoa sitten. Oon ihan innoissani! Hamstrasin ikeasta ison kassillisen joulutavaraa, kun tämä on ensimmäinen joulu omassa kodissa, joten kaikki oli vielä ostettavana. Ja vieläkin meiltä puuttuu vaikka mitä, mutta voi olla, että ne jää sitten taas ensi jouluun.. Löytyykö täältä muita, jotka ei välitä/ennen välittänyt joulusta?

Palaillaan, nopeammin tällä kertaa!

syksyä puhelimesta

Kaikista lupailuista huolimatta, on blogi jäänyt ihan hirvittävän vähälle huomiolle. Kamera on kulkenut mukana yhtä ahkerasti kuin vaikka jääkaappi - eli nököttänyt kiltisti kotona. Puhelin mulla  on kuitenkin ollut matkassa, vaikka heikko kuvasaldo silläkin on. Silti mua voi seurata myös instagramissa @nihru mikäli tahtoo pysyä kärryillä myös silloin, kun blogi on syystä tai toisesta hiljainen. Oon vihdoin toipumassa yli kahden viikon flunssasta ja energiaa riittää superisti! Nyt kuitenkin puhelimen syövereistä kaivettuja kuvia.

1. Lenkillä löytyi ärsyttävän täydellinen kärpässieni.

2. Vanhoja luokkatovereita nähdessä tuli törmättyä Robiniin. Kehtaako tässä edes sanoa, että mä luulin sitä ensin katusoittajaksi, kunnes ihmetytti ihmismäärä...

3. Syksyyn on kuulunut paljon treeniä!

4. Sairastellessa tuli vietettyä siskon kanssa myös leijonakuningas -maraton. Samalla avattiin siskon rastat, huh mikä homma!

1. Luna kävi leikattavana, voi reppanaa. Onneksi kaikki sujui mutkien jälkeen hyvin ja paahtaa jo menemään ihan kuten ennenkin. Ikävöin kyllä sitä kainalossa kiehnääjää..

2. Jee lisää treeni-intoa ennen kuin flunssa painoi petiin pitkäksi aikaa.

3. Ostin itselleni täydellisen talvitakin. Missä pakkaset??

4. Jade kasvaa ihan silmissä, mokomäkin vauveli on jo lähes Lunan kokoinen.

1. & 2. Oltiin viikonloppuna halloween partyissä. Tilasin itselleni kroko-/dinopuvun, mutta päädyin hiirulaiseen ja Janista tuli dino. Hauskaa oli, vaikka Jani oli kipeenä ja munkin kurkku huusi hoosiannaa.

Pääsin tänän pt:n kanssa kurkkaamaan TRX treeniä ja vitsit mä innostuin! Oonkin kaivannut treeniin jotain uutta vaihtelua, ja tää on toistaiseksi juuri sitä. Odotan innolla, kun kiskotaan tolla koko treeni! Mua on ärsyttänyt salitauon aikana ilmaantunut löysä ja raskas fiilis, vaikka vaaka ei olekaan juurikaan mihinkään heilahtanut. Oon vaan kaivannut sitä treeniä ja kyllä eilisen ja tän päiväisten treenien jälkeen olo alkaa olla jo paljon parempi. Ei enää laiskottelua mulle!