Jos vaikka kertoisin synnytyksestä. Ja tosiaan ellei se kiinnosta, niin kannattaa suosiolla skipata. Pohjustuksena kärsin supistuksista jo ennen raskausviikkoa 20. Kipeitä ne oli pitkään, rv24 taisin jäädä sairaslomalle töistä mokomien supistusten ja selkäkivun takia. Supistusten kivut kovenivat loppua kohden, Kaksi kertaa luulin jo pääseväni synnyttämään ennen sitä oikeaa H-hetkeä. Ensimmäisen kerran rv38+ ja toinen paria päivää ennen laskettua. No höpötihei, mun kroppa vaan päätti valmistautua ja varoitella etukäteen! Olin siis kun kissa pistoksissa, varma että tää on maailman ensimmäinen vatsaan jäävä vauva. Kuvia ei itse synnytyssalista ole. Oli mulla puhelin mukana, mutta siellä se nökötti ikkunalaudalla. Ihastelkaapa siis Eelin ensipäiviä löpinöiden välissä.
Perjantaina 10.10. heräsin kuuden aikaan napakkaan supistukseen. Koitin nukahtaa uudelleen, mutta pian tuli jo seuraava. Mutta koska supistuksia oli tullut jo useamman viikon, en elätellyt pahemmin toiveita. Nousin aikaisin ylös, söin aamupalaa ja aloin katsoa Greyn Anatomiaa. Soitin myös jorvin äitipolille yliaikaiskontrolliin aikaa, sain sen maanantaille 13.10. Aamupäivällä supistuksia tuli edelleen epäsäännölliesti, n. 10-20min välein. Viittasin niille kintaalla, niinhän noita oli tullut jo monta viikkoa. Joten tulkoot vaan lisää. Vaikka eihän ne kivoilta tuntunut, niin kai siihen jotenkin oli jo turtunut.
11 aikoihin laitoin Janille viestiä, että jopa jaksaa supistella, heko heko synnytettäisiinkö tänään. Jani muistikin sitten pistää vähän väliä viestiä, että mikä tilanne, vaikka edelleenkään en uskonut vieläkään tapahtuvan mitään. Taisin hokea sitä samaa; "ei tää synny ikinä!!" Jani ilmoitti näkevänsä koulun jälkeen vielä ystäviään. Ja sehän sopi, nähkööt kun vielä ehtii. Tosin mua epäilytti, kun Janilla oli ääni ihan maassa, että mitä jos se ei ehdikään parantua synnytykseen...
Iltapäivällä supistukset harventuivat entisestään - päätin lähteä hulluille päiville! Mitä mulla olisi hävittävää, hetkeen ei pääsisi mihinkään yksinään sitten vauvan kanssa. Soitin äidilleni ja ehdotin että nähtäisiin Tapiolan Stockmanilla. Pysäkille kävellessä tuli sellanen supistus, että harkitsin jo palaavani kotiin, mutta en kääntynyt. Mähän menisin ostamaan halpoja leffalippuja!
Kaupan hulinassa koitin väistellä käytävien väliin puhisemaan aina supistuksen tullessa. Koitin myös parhaani mukaan peitellä kipeimmät huiput myös äidiltäni, en tohtinut säikäyttää. Enkä luoda mitään odotuksia, että poika olisi pian täällä.
Mentiin vielä kahville äidin kanssa. Kahvilapöydässä tuli taas muutama selvästi napakampi supistus ja kotimatkalla bussissa oli jo tukalaa. Koitin kovin naureskella äidille, että jopas nyt viitsiikin supistaa. Kello oli noin viisi ja supistukset tuli säännöllisesti 7-8min välein.
Kotona huojuin aina supistuksen tullessa ja pistin Janille jatkuvasti viestiä, että tulisi jo. Äiti koitti hoputtaa, että eihän varmasti jäätäisi liian pitkäksi aikaa kotiin. Kun kahdesti oli jo niin hyvä yritys, niin tilanne voisi nopeastikin edetä.
Seitsemän jälkeen vihdoin Jani tuli ja mä suuntasin panadolin kanssa suihkuun. Siellä sitten vietin pitkän tovin seisten ja välillä jakkaralla istuskellen. Jani tuli pitämään seuraa suihkun lattialle samalla syöden hampurilaista. Naureskeltiin, että on siinäkin tilanne. Kävin koko ajan kipeämmäksi, supistuksia tuli 3-6min välein. En halunnut soittaa jorviin, kun puhuminen supistuksen aikana teki niin kamalan tiukkaa. Niimpä Jani soitti, saatiin heti lupa lähteä näytille. 20.25 Jani soitti taksin ja niin sitä mentiin. Rutistin miehen kättä takapenkillä supistuksen tullessa, hirvein 15min matka jonka tiedän! Ja silti jotenkin se takiskuski ei edes tajunnut, että mikä oli matkan tarkoitus. En ollut tajunnut edes täsmentää, kuvittelin sen pötsin ja mun tuskaisen olon kertovan ja osoitteen "jorviin" riittävän. Jorvin luona takiskuski varmisti, että "päivystykseen siis?" Eikun synnyttämään kiitos.
20.59 kirjauduin jorviin sisälle. Aulassa ei näkynyt ketään ja pääsinkinn nopeasti käyrille käyrälle ja voi jee miten kipeää ne supistukset teki siinä pöydällä maatessa! Ihan hirveetä. Ei ne pystyssä tuntunut ollenkaan niin hirveiltä. Olin 4cm auki. Punnittiin kipulääkkeen ja ammeen välillä, valitsin ammeen koska pelkäsin homman taas tyssäävän. Kätilön mukaan synnytys oli kuitenkin hyvin käynnissä enkä ilman vauvaa enää lähtisi kotiin (vihdoinkin!!). Mentiin olohuoneeseen odottamaan, kun kätilö meni opiskelijan kanssa laskemaan vettä ammeeseen. Olo oli ihan hupsu, istuin punaisella nojatuolilla lämpöpussi alaselällä ja telkkarista tuli joku mies ja alaston ase leffoista. Olohuoneessakaan ei ollut ketään muita meidän lisäksi. Lopulta amme oli täytetty.
Lilluin sitten ammeessa noin 45 minuuttia, vaikkei se kyllä supistuksiin auttanut. Oli vaan kiva supistusten välit olla siellä ja rauhoittua. Tosin en tiedä kuinka paljon sitä rauhoittumiseksi pystyi sanoa, olin jännityksestä ihan sekaisin ja puhuin varmaan tosi levottomia. Lopulta en enää kestänyt supistuksia ja halusin jotain vettä tehokkaampaa. Sairaalakaapu niskaan ja kohti synnytyssalia siis.
Kello oli 23.30 kun pääsin saliin ja ilokaasun pariin. Aluksi sen käyttäminen tuntui hankalalta, mutta nopeasti sitä oppi ja tajusi alkaa hengittelemään riittävän aikaisin. Ja kieltämättä siitä tuli entistäkin höntimpi olo. Annosta yritettiin myös jossakin kohtaa nostaa, mutta aiheutti vain huonovointisuutta, joten mentiin matalammalla annostuksella. Päivä vaihtui ja naureskeltiin, että ei tullut liputuspäivän vauvaa meille.
Halusin saada epiduraalin. Niinpä 1.02 puhkaistiin kalvot ja vauvan sydänääniä seurattiin päästä vatsalla olevien antureiden sijaan. Kaikki hyvin. Olin auki 5cm (vasta!). Jouduttiin odottamaan epiduraalia, sillä anestesialääkäri oli kiinni jonkun muun luona. Vihdoin 1.45 sain epiduraalin, jonka laitto ei ollut yhtään niin inhottavaa kun olin ennalta pelännyt. Samalla laitettiin oksitosiinia tippumaan. Kätilö toivotteli hyviä lepohetkiä ja käski soittamaan kelloa, kun epiduraalin vaikutus alkaa heiketä tai tulee muuta asiaa. Jani koitti torkkua nojatuolissa. Sain itsekin levättyä hetken. Naapurihuoneessa joku huusi.
En tuntenut varsinaisesti supistuksia, mutta olo ei ollut enää yhtä autuaallisen rento. Kello oli 3.50 ja olin auki 7cm. Odoteltiin ja oltiin, juteltiin kätilöopiskelijan kanssa. Jossain vaiheessa sain vielä toisen annoksen epiduraalia. 5.30 olin täysin auki, mutta vauva vielä vähän liian ylhäällä. Pallon päällä pyörittelin ja sain varovasti ponnistella tarpeen tullessa. Lopulta siirryin sängylle puoli-istuvaan asentoon, kun en oikein muutakaan keksinyt kysyttäessä. Sillä hetkellä tuntui, että haluan vaan synnyttämään ja pojan syliin.
Varsinaisesi ponnistusvaihe lasketaan alkaneeksi 6.15 ja samalla niin rauhallisesi ja hyvin sujunut synnytys muuttui pelottavaksi. Ponnistamisen alettua vauvan sydänääniin tuli syviä yli minuutin sydänäänilaskuja, sydänäänten vaihtelu hävisi. Olo oli todella epätietoinen, mua pelotti vauvan puolesta samaan aikaan, kun itse tuntui pökertyvän siitä kivusta. Kutsuttiin lääkäriä & imukuppia ja tehtiin episiotomia. Mun usko alkoi todella loppua, että vauva syntyisi. Ja vaikka syntyisikin, olin varma ettei sillä ole kaikki kunnossa moisen koettelemuksen jälkeen. Huoneeseen lappoi kätilöitä ja lopulta se lääkärikin. Kaikenkaikkiaan tilanne oli mun mielestä todella sekava.
Lääkäri kiskoi imukupilla, kätilö painoi vatsalta. Neljännellä vetokerralla ja supistuksella mulle ilmoitettiin, että tällä supistuksella on synnyttävä, vauvalla niin huono olla ettei voida enää jatkaa. En tiedä millä ihmeen raivolla, mutta 6.43 poika todella syntyi. Avotarjonnassa napanuora kietoutuneena kaulan ja vartalon ympärille. Lastenlääkäri oli jo kutsuttuna, mutta peruttiin kun poika minuutin iässä virkosi. 4040g, 53cm ja pipo 36cm.
Reilun tunnin poika köllötteli rintakehällä, kun kätilö opiskelijan kanssa korjaili vahinkoja. Sen jälkeen vauva nopeasti pestiin, mitattiin ja pääsi Janin paidan alle. Tuli mun vuoro päästä suihkuun, mutta noustessani istumaan sängyn reunalle, alkoi mua huimata ihan kamalasti. Kätilö sitten kielsi suihkun enkä muutenkaan saanut kävellä. Niinpä minä pyörätuolissa istuen, vauva paidan alla päästiin vihdoin perhehuoneeseen.
Eeli osoitti heti alkumetreistä saakka luonnettaan. Kipakka poika. Hetkeäkään Eeli ei suostunut nukkua, tai edes olla omassa sängyssään. Niinpä koko sairaalassa vietetyn ajan Eeli nukkui mun kainalossa. Aamuyöllä jonkun pienen pätkän Janin kanssa, jotta sain vähän nukuttua. En aluksi osannut ollenkaan nukkua vauva kainalossa. En varsinkaan niillä kohtalaisen kapeilla sairaalan sängyillä!
Sekä lauantaina että sunnuntaina kävi läheisiä Eeliä ihmettelemässä ja ihailemassa. Maanantaina koitti lääkärintarkastus. Menin sinne ihan luottavaisin mielin Eelin voinnista. Ja pah. Paino oli laskenut yli 9% (10% on raja) ja vasen lonkka oli aavistuksen löysä, vaikkakin paikoillaan. Saatiin lähete lastenkirurgille parin viikon päähän. Ei saatu odotettua kotiutumislupaa vielä, vaan sitä lykättiin iltaan. Jos Eelin paino jatkaisi laskua, olisi kotiutuminen siirtynyt ainakin päivällä. Niinpä koitin asua Eeli paidan alla ja saada painon nousemaan. Käytössä oli myös lisämaito joka ruokailun jälkeen. Eeli ei ollut ihan samaa mieltä ruokailemisesta, vaan nukkui ja söi laiskasti. Mua itketti, syytän hormoneja, halusin vaan kotiin. Lopulta tuli punnituksen aika, paino oli noussut 20g. Tärkeät 20g, päästiin kotiin kunhan luvattiin keskiviikkona tulla painokontrolliin.
Keskiviikon painokontrollissa kaikki oli loistavasti, paino oli lähtenyt hienoon nousuun. Myös ruokapunnistuksella saatiin hyvä tulos, joten saatiin lupa purkaa lisämaidot. Ja sen jälkeen on pojalle hyvin riittänyt imetys. Ja sitä toivottavasti jatkuu vielä pitkään.
Sellanen. Fiilikset synnytyksestä on edelleen ristiriitaiset. Aluksi kaikki meni niin hyvin, ja lopuksi kuitenkin kehnommin. Saa aika kyllä aika paljon kullata muistoja. Mutta onneksi lopulta kaikki oli hyvin ja tuossa tuo Eeli on, hyvinvoivana. Lonkkakontrolleissa käytiin kahdesti, kunnes saatiin sieltäkin puhtaat paperit eikä jouduttu laittamaan lonkkalastaa.
Ja voi apua Eeli on ollut pieni! Nyt kun katsoin noita kuvia ihan ekoilta päiviltä, tuntuu että mun vauva on jo kauhean iso! Vaikka onhan tuo lopulta vielä ihan pikkuinen. <3
